Miten monta paholaista voi sisälleen kätkeä? Miten monta myrkyllistä, tukahduttavaa ja katkeraa muistoa. En voi kertoa niistä rakastetulle. Hän ei ikinä ymmärtäisi, eikä hän ihan todella ole edes kiinnostunut. Miksi pitäisikään? Olen kertonut sisäiset riivaajani edellisessä suhteessa. Mitä hyöytyä siitä on ollut? Olen vain muuttunut rakkautta janoavaksi vampyyriksi. Vaatinut säälin ja rakkauden sekaista tunteiden ja kyynelten pikaria ahnehdittavaksi, juotavaksi. Eikä silti mikään määrä ollut koskaan tarpeeksi. Ehkä haavani ovat niin syvällä, että voin korkeintaan peittää ne. Mikään rakkauden määrä ei sulje niitä, mutta kaiken voi aina peittää.

Joskus mietin. Että jos minulle tehtäisiin ruumiinavaus, sisältäni lentäisi lentoon pahanmielen lintuja, lukemattomia mustia lepakoita, musta sieluni huutaisi tuskissaan joutuessaan päivänvaloon ja pahoista ajatuksista synkkä sydämeni mätänisi katsojien edessä. Olen sisältä salaisesti niin paha, niin musta ja synkkä ettei mikään keskiyön makaaberi kauhuelokuva osaisi sitä kertoa. Ei tarina eikä kauhujen kirja. Mädän löyhkä, pahojen aatoksien kirkuva huuto korvissa ja kieroksi vääntynyt synkeä ja kurja sieluni. Se kaikki lentäisi avaajan silmille. Sokaisisi pahuudellaan hänet. Syöksisi perikatoon josta ei ole paluuta.

Voi rakastettuni. Millaisen ihmisen kanssa oletkaan? Sinä, jonka sielu on niin puhdas ja katse vilpitön. Minun, joka elää kaksoiselämää synkän sisimpänsä ja esittämänsä nukketeatterin edessä. Toivon mukaan kulissit eivät koskaan romahda, maski ei haalene eivätkä matinean liikkeet koskaan lopu kesken.