Rakkaus. Olen muutaman kerran kokenut sen. Kerran rakastin tyttöä, jonka  silmät olivat kuin sameanvihreät lammet ja joka suloisesti juovuksissa soitti pianoa kuin langennut enkeli. Kumartuessaan pianon ylle hänen lapaluunsa työntyivät selästä esiin kuin siiventyngät, ja aamuyön sumeina tunteina hänen suudelmansa maistuivat pehmeiltä vadelmakarkeilta. Se oli viatonta rakkautta. Sellaista mistä myöhemmin, miesten kärsimättömissä haluissa mennä pian sänkyyn, enää haaleina muistoina saatan kaivata.

Nyt minulla on rakastettu. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Suurimman osan aikaa. Silloin kun en rakasta, mietin mikä oikeus minulla on pitää häntä luonani? Pelko hänen menettämisestään on kovempi kuin löyhä moraalini, jonka vuoksi pidän häntä raaskimatta luopua. Tiedän, että hänelle olisi olemassa niin paljon parempaa. Mutta enkö minäkin voi tehdä häntä onnelliseksi? Kiintymys on syvempää kuin rakkaus. Se on kunnioittavampaa, rationaalisempaa ja ei perustu sellaisiin ailahteluihin kuin ahne rakastaminen. Ja kyllä minä rakastan häntä. Joskus niin paljon, että se tekee kipeää. Hän on hyvä mies. Minä aion tehdä hänestä onnellisen, opin rakastamaan häntä kuukausi kuukaudelta enemmän kiintyessäni yhä vahvemmin. Mutta ne päivät kun en rakasta häntä. Ne ovat tietoisuudessani niin tuskallisia, että haluaisin jättää hänet, kotini, kaupunkini, kaiken, ja paeta erakoksi jonnekin, missä yhteiskunnan normit ja sosiaaliset paineet eivät pakottaisi minun pelokasta ja hyväksyntää janoavaa sieluani elämään laatimillaan sanattomilla laeilla.